Vuoreslahden varhaisvaiheita

Oulujärven itäpuolella sijaitsevassa Vuoreslahden rantakylässä on ollut asutusta jo vuosisatojen ajan. Milloin ensimmäiset asukkaat tulivat Vuoreslahden rantamille, sitä ei tarkalleen tiedetä. Se kuitenkin tiedetään, että lappalaiset olivat seudun varsinaisia uudisasukkaita. Vanhan Paltamon rovasti Antti Andelinin 1860‑luvulla tallentaman tiedon mukaan Vuoreslahdessa on muinoin asustanut lappalaisnoita ja tietäjä, todellinen shamaani. Muinaisesta lappalaisasutuksesta kertovat myös pyyntikuopat ja lapinhaudat, joita aikoinaan löydettiin. Niiden avulla muinaiset pyyntimiehet metsästivät peuroja ja hirviä ravinnokseen. Susiakin kuuluu seudulla olleen haitaksi asti.

Oulujärvessä, Vuoreslahdesta noin kolmen kilometrin päässä sijaitsee myös korkeatörmäinen Ärjänsaari, jossa koko lähiseudun lappalaiset kokoontuivat viettämään vuotuisriittejään ja varmistamaan uhreillaan seuraavan vuoden peurasaaliit. Peuranpyytäjät elelivät suhteellisen rauhallista elämää Vuoreslahden rantamilla 1550‑luvun loppupuolelle, jolloin Savosta saapui joukko suomalaisia uudisasukkaita. Tulijoilla oli ylimielisiä valloittajan elkeitä, mitä lappalaiset eivät tietenkään hyväksyneet. Niinpä väestöryhmien välit muuttuivat vihamielisiksi. Kyräiltiin ja torailtiin ja välillä lienee tartuttu jopa aseisiin riista‑ ja kalastusoikeuksien ratkaisemiseksi. Vähitellen lappalaisten oli kuitenkin annettava periksi ja väistyttävä pohjoisen erämaihin pois härkäpäisten tulijoiden jaloista.

Vuoreslahdessa oli vuoden 1563 jälkeen jo kiinteä asutus, sillä veroluettelon mukaan seudulla asui jo neljä Savon suunnalta tullutta talonpoikaa. Kauan asutus ei saanut kuitenkaan vankistua, sillä vuoden 1581 tuhoiskuissa rapparit tuhosivat myös Vuoreslahden kylän talot Koutaniemen, Vuolijoen ja Vuottolahden kylien lailla. Sen jälkeen kestikin vuosikymmeniä ennen kuin seudulle ilmaantui uusia tulijoita.

 

Vuoreslahden vanhoja taloja

Kylän vanhin tila on Vuores, josta koko kylä on saanut nimensä. Talokirjojen mukaan se on kuulunut saman suvun haltuun 1630-luvulta lähtien. Vuoreksen kantatila on sittemmin jakaantunut perinnönjaon kautta useisiin pienempiin tiloihin. Tänään Vuoreksessa ei asuta enää vakituisesti. Sen perinteitä on jatkanut Joenniemi, joka sijaitsee Pikkulahden ylittävän sillan korvassa. Sitä ei asuta enää vakituisesti. Muita Vuoreslahden pohjoisrannalla olevia taloja ovat Pihlajanniemi, Valjusniemi, Selkäniemi, Kannas, Lahtela ja Kemilä.

Lahden eteläpuolisia tiloja ovat mm. Kaarre, Kynnäs, Keskitalo ja Käärmeniemi. Vuoreslahteen kuuluu myös Koutalahden rannalla oleva taloryhmä, johon kuuluvat Koskela, Nassakka, Heinioja ja Korhola. Monissa näistä tiloista on asuttu jo 1800‑ luvulta, mutta muutamat ovat syntyneet vasta tämän vuosisadan puolella.

Kalastus ja muut elinkeinot

Leipä on Vuoreslahdessa ollut aina tiukassa. Karut rantamat eivät antaneet riittävää toimeentuloa, joten lisäsärvintä oli haettava muualta. Kalastuksesta muodostui jo viime vuosisadalla merkittävä elinkeino seudun asukkaille. Päätöikseen kalastavia kylässä oli vain muutamia, mutta osa‑aikakalastajia sitäkin enemmän.

Tuottavin kalastuksen muoto oli nuottakalastus. Monissa taloissa oli isältä pojalle periytyneenä suurikokoinen nuotta, jota korjailtiin ja paikkailtiin tarvittaessa. Kookkaan nuotan kunnostamisessa riitti talon miesväellä talvisin runsaasti töitä. Varsinkin tuohesta valmistetut vetoköydet, nuotanpainot eli kivekset ja tietenkin verkko vaativat huolenpitoa saaliiden varmistamiseksi. Kudottu verkko oli valkoinen, joten se piti värjätä. Menetelmää kutsuttiin roukaamiseksi. Siihen käytettiin lepänkuorta, kuusenpihkaa, suolaa ja ruostemoskaa. Ainekset sekoitettiin suuressa muuripadassa liemeksi, johon valkoiset verkot sitten upotettiin. Tavoitteena oli saada verkkoihin mahdollisimman tumma väri, jotteivat kalat olisi pelästyneet ympärille kiristyvää pyydystä. Jos nuotan kunnossapito oli vaikeaa, takasi pyydys kuitenkin sen, ettei talosta puuttunut muikkua talvisaikaan.

Ennen sotia innokkaimpia nuottamiehiä olivat Vuoreslahdessa Eelis Rautiainen, jolla oli yhteen aikaan jopa kaksi nuottaa, sekä  Ilmari Kela ja Paavo Halonen. Muitakin nuotan vetäjiä oli, erikoisesti Koutaniemen suunnalla. Pulavuosina seudun pientilalliset porkkasivat ahkerasti Koutalahden ja Vuoreslahden apajia saaliin toivossa. Apunaan he käyttivät perheen vanhimpia lapsia. Monen tytön ja pojan paras nuoruus kuluikin nuotanperää ahkeraan porkatessa tai nuottavenettä soutaessa. Rannalle päästessä ei tehnyt enää mieli yöjuoksuille, kun kädet olivat rakoilla, nälkä kurni vatsassa ja lihakset olivat kuin piestynä.

Tärkeimmät vuoreslahtelaisten apajapaikat olivat lähivesillä Ärjän Hautakaarteessa ja Koutalahden rantavesissä. Sinne kun nuottansa laski, niin harvoinpa sitä tyhjänä ylös piti vetää. Tieto apajien sijaintipaikasta kulki isältä pojalle. Ulkopuolisille niistä ei juuri pukistu. Väliin järvenpohjassa oli pahoja puuttoja, joissa oli runsaasti liekopuita. Niissä tottumaton repi pahoin pyyntivälineensä.

Sodan jälkeen nuottia oli Vuoreslahden suunnalla ainakin 20. Saaliitkin olivat melkoisia, sillä sodan aikana pyynti oli tilapäisesti lamassa. Nopeimmin pyydyksensä laskivat moottoriveneellä kalastavat.  Näitä tehopyytäjiä, joilla oli keskimoottori apunaan, olivat Ilmari Kela, Eelis Rautiainen ja Jussi Pihlajaniemi. Apajille rynnisti myös Leivän isä, Kajaani-yhtiö, joka osti muutamilta seudun nuottakunnilta nuotat ja palkkasi niihin vetäjät. Veneiden saalis haettiin yhtiön laivoilla maihin ja myytiin. 1950‑luvun lopulla laajamuotoista nuottausta harjoitti myös Reino Halonen. Hän huhki yön nuottueensa kanssa järvellä ja kiersi päivisin myymässä saalistaan Sotkamossa ja Ristijärvellä, missä oli puute tuoreesta kalasta. Hyvin Oulujärven antimet tekivätkin kauppansa. Kun hoppafoordi suunnisti aamusta keula ilmassa keikkuen taipaleelle, se palasi tavaratila tyhjyyttä kumisten iltasella takaisin.

Vuoreslahden kalastuksen alamäki alkoi Oulujärven säännöstelyn myötä 1950‑luvulla. Laajat ranta‑alueet jäivät keväisin kuiville ja muikun syyskutu tuhoutui jäätelien alle. Saaliitten hupeneminen vähensi kalastajien määrää ja nuotatkin kävivät tarpeettomiksi. Monet ikääntyneet nuottamiehetkin poistuivat viimein paremmille kalavesille.

Kylän liikenneyhteydet

Vaikka Vuoreslahti on sijainnut suhteellisen lähellä Kajaania, se oli pitkään melko eristyksissä. Koutaniemen tie rakennettiin vasta 1950‑luvulla. Sitä ennen kyläläiset pääsivät asioimaan Kajaaniin joko jalkapatikassa tai soutamalla. Jos mieli ehtiä ajoissa kaupunkiin, oli matkaan lähdettävä aamulla jo neljän seutuvilla. Laivaliikenteen ollessa vilkkaimmillaan 1920‑luvulla Koivikon rykystä saattoi  muutaman kymmenen pennin hinnasta päästä höyryhirmun kyydissä. Kajaaniin viemisinä kyläläisillä oli marjoja, voita ja käsitöitä.  Takaisin palattiin sitten suolan, kankaitten ja erilaisten tarvekalujen kanssa.

Tien rakentaminen Vuoreslahteen oli monen mutkan takana. Kajaanin maalaiskunta, johon kylä tuolloin kuului, ei ollut teiden rakentamisessa kaikkein aktiivisimpia. Tien valmistuminen muutti nopeasti kylän ilmeen: vanhojen rantatalojen lomaan ilmaantuivat pian ensimmäiset kesämökit. Kajaanilaiset halusivat päästä nopeasti vilpoisten vetten partaalle ja ostivat kilvan kesämökkitontteja. Huvila‑asutusta syntyi myös perinnönjakojen kautta. Alueen rantamat ovatkin paikoin ihanteellisia: ikiaikaista peruskalliota ja runsaasti valkoista hiekkaa. Myöhemmin tulleet huvila‑asukkaat ovat saaneet tyytyä karuihin kivikkorantoihin.

Omaan kouluun

Oman kansakoulun Vuoreslahti sai vuonna 1935. Vuoreslahden oppilaat olivat saaneet aikaisemmin tarpoa Koutaniemen koululle. Kyläläisten ja kansakouluntarkastajan mielestä matka oli oppilaille kuitenkin liian pitkä, joten maalaiskunnan kunnanvaltuustolle esitettiin, että Vuoreslahteen perustettaisiin oma kansakoulu. Se aloitti sitten toimintansa Vuoreksen talosta vuokratuissa tiloissa. Ensimmäisenä opettajana toimi Irja Kaarina Piirainen (os. Laitinen).

Kansakoulu joutui toimimaan yli 20 vuotta hankalissa vuokratiloissa, sillä kyläläiset eivät päässeet yksimielisyyteen opinahjon sijaintipaikasta. Vesien halkoma ranta‑alue vaikeutti useimpien lasten koulunkäyntiä ja jokainen päätös heikensi jonkun suunnan lasten koulumatkaa.  Viimein koulu päätettiin sijoittaa Vuottolahteen menevän tien varteen Kokamonpuron läheisyyteen. Siinä koulutyö aloitettiin vuonna 1957.

Sen jälkeen koulu on kokenut laskun ja nousun kausia. Maaltapaon myötä oppilasmäärät laskivat Vuoreslahdessa 1960‑luvun lopulta lähtien. 1970‑luvun puolimaissa koulussa oli enää parisenkymmentä oppilasta. Vuoreslahden kylän, nykyisen kaupunginosan, elämä vilkastui selvästi 1980‑luvulla, jolloin Oulujärven rantamille muutti monia nuoria perheitä.

 

Se on näkynyt myös Vuoreslahden koulun oppilasmäärien kasvuna. Koulun tulevaisuus on turvattu myös jatkossa, sillä sinne tänne Vuoreslahden tien varteen on rakenteilla uusia omakotitaloja. Rakentamisintoa seudulle lisää myös muutama vuosi sitten rakennettu vesijohto, joka helpottaa asukkaiden vesihuoltoa.

 

Koutalahden venesatama

Vuoreslahden elämää on vilkastuttanut oleellisesti myös Koutalahden uusi venesatama, joka eräistä vastusteluista huolimatta rakennettiin Lautavaaran läntiseen törmään.

Venesatamaan on muutaman vuoden aikana ilmaantunut runsaasti purje‑ ja muskeliveneitä sekä tietenkin tavallisia perämoottoreita, joilla harrastelijakalastajat pääsevät kokemaan pyydyksiään. Venesatama sijaitsee erittäin kauniilla paikalla. Satamaan laskevalta tieltä avautuu komea näköala avaralle Oulujärvelle. Moni ulkopaikkakuntalainen on ihastellut siellä seudun jyhkeyttä. Valitettavasti kaupunki on kitsastellen rakentanut venesatamaa, joka monin osin on vielä keskeneräinen. Pari vuotta sitten venesataman yhteyteen rakennettiin myös kalasatama ja rakennus kalan käsittelyä varten.

 

Ympäristöuhkia Vuoreslahdessa

Vuoreslahdella on ollut vuosien varrella monia uhkia, jotka ovat havahduttaneet kyläläiset. 1980-luvun alussa Geologinen tutkimuslaitos teki Vuoreslahdessa kairauksia, joiden avulla pyrittiin selvittämään, onko seudulla uraania. Kyläläisten kaivoissa oli aikaisemmin havaittu kohonneita radonpitoisuuksia ja tästä pääteltiin, että Akkovaaran kankailla olisi uraania. Muutamia uraanipitoisia irtolohkareita löydettiinkin, mutta niiden pitoisuudet lienevät olleet vähäisiä. Uraanimiesten ilmaantuminen kylään herätti kuitenkin yleistä levottomuutta ja paikalliset asukkaat vaativat tutkimusten lopettamista. Sittemmin uraanikohu on laantunut.

Toisen sitkeämmän uhkan Vuoreslahden kylälle on aiheuttanut Kajaani Oy, joka kaavaili uutta kaatopaikkaa Purojärvensuolle. Se laskee vetensä Pikkulahden kautta Vuoreslahteen. Kyläläiset ovat vastustaneet hanketta pontevasti, koska jätevedet pilaisivat matalan Vuoreslahden. Tuekseen kyläläiset saivat paikalliset luonnonsuojelijat, Oulun lääninhallituksen ja Kajaanin kaupunginhallituksen, joka äänestyksen jälkeen asettui vastustamaan kaatopaikkahanketta.

Vuoreslahden kyläläiset ovat osoittaneet useissa yhteyksissä päättäväisyyttä ja kantaneet huolta elinympäristönsä tilasta. He ovat nähneet metsäyhtiöiden parturoimat metsät ja laajat kynnökset vaarojen rinteissä. Muutamassa päivässä järeät hongikot ovat kaatuneet harvesterien hampaissa ja jäljelle ovat jääneet paljaaksi hakatut raiskiot ja laajat konesahojen ruhjomat marjakankaat. Tällainen tehometsätalous on synnyttänyt voimakasta arvostelua ja vaatimuksia pehmeämmistä puunkorjuumenetelmistä.

 

Akkovaaran piru ja muita tarinoita

Akkovaaran piru

 Vuoreslahden rantamilla nousee noin 160 metriä korkea vaaranpoikanen, jota seudun asukkaat kutsuvat Akkovaaraksi. Sen etelärinteen alapuolella avautuu outo ilmiö. Paikalla on noin puolen hehtaarin suuruinen louhikko, ns. Akkovaaran pirunpelto, jossa ei kasva muu kuin ohut jäkälä ja sammaltupsu siellä täällä. Kivikko on syntynyt viimeisen jääkauden jälkeen, mutta vieläkään se ei ole saanut kasvipeittoa ylleen.

Vaara kohti noustessa tämä kivikautinen kynnös muuttuu yhä järeämmäksi louhikoksi ja siellä erään paaden alla sijaitsee vaikeasti löydettävä pirunpesä, jossa piru on muinoin pitänyt majaa. Paikallistarinoiden mukaan se on ajoittanut noussut luolastaan pelottelemaan kutsumattomia vieraita. Louhikosta kuului silloin jylinää ja maakin vavahteli. Jyskämällä äkäinen piru varoitteli niitä, jotka uskalsivat häiritä sen rauhaa.

Joskus sattui niin, että lähitalosta karkasi lehmä ja lymyili viikon pari Akkovaaran louhkoissa. Kun se talonväen helpotukseksi viimein palasi takaisin, eläin oli täynnä verinaarmuja. Tarinoiden mukaan lehmä oli ollut Akkovaaran pirunnavetassa eikä siitä enää sen jälkeen ollut lypsylehmäksi. Lahdata se piti.

Kerran eräs seutukunnan mökkiläinen suuttui ainokaisen kantturansa kohtelusta ja lähti rihlakkonsa kanssa kostamaan Akkovaaran pirulle. Miehestä ei sen jälkeen kuultu mitään. Vuosien kuluttua eräs marjastaja löysi hänen aseensa, jonka piippu oli haljennut. Oliko piru työntänyt sormensa piippuun, kun mökin äijä oli yrittänyt posauttaa häntä. Mene tiedä. Viime aikoina piru on ujostellut kulkijoita eikä ole suostunut näyttäytymään.

 

Laurukais-tarina

Laurukais-tarina on elänyt Vuoreslahdessa  sitkeästi sukupolvesta toiseen.  Tarinassa Laurukainen jättää venäläiset Ärjänsaareen nääntymään. Yhdessä runomuotoisessa lorussa Laurukaisesta kerrotaan näin:

 

“Kah, Iivanako siel lotjas loukkaa?

Kah, Iivanahan täällä on.

Kah, ei ole Iivanan ääni.

Laurukainen siel karkuun pääsee,

onpa kokka venehessä,

vaan topra Laurukainen katkaisee sormet kokan päästä

ja vene viimein rannast´ irtoo.

 

Kuulehan sie Laurukainen valkiapääpoika,

tulehan sie takaisin,

niin huttua hyvää keitetähän,

kuiri kullekin annetahan.

 

Voi sinua, Laurukainen,

jos olisit takaisin tullut

kuuma tina kurkkuun valettu ois,

hiekkaan haudattu

pää näkyviin jätetty.”

 

Laurukais-tarina tarina näyttäisi yleensä viittaavan rappasotiin, mutta vuoreslahtelaisessa versiossa kysymys lienee nuoremmasta tapahtumasta, joka sijoittuu isonvihan aikoihin. Laurukais-tarina liittyy läheisesti Vuoreksen kantataloon. Se on Kainuun kuudenneksi vanhin sukutila, sillä se perustettiin jo vuonna 1635, jolloin Eskil (Esko) Halonen aloitti kaskipeltojen raivauksen. Vuores siirtyi sitten vuosien saatossa Eskil Halosen jälkeläisille, kunnes vuonna 1713 Lauri Heikinpoika Halonen peri tilan veljeltään Esko Heikinpoika Haloselta ja hallitsi tilaa vuoteen 1745 saakka. Juuri tuota Lauri Heikinpoika Halosta pidetään kylän perimätiedossa Laurukaisen esikuvana.

Laurukais-tarina on seuraavanlainen. Vuorekseen saapui kerran venäläisiä laukkuryssiä, jotka halusivat päästä Ärjänsaareen. Koska oli heinäaika, vanhempi väki ei joutanut soutamaan. Niinpä heidän oppaakseen annettiin vain Lauri-poika. Matkalla hänelle selvisi, miksi miehet niin kiivaasti halusivat päästä saareen: he olivat kätkeneet edellisellä käynnillään raha-aarteen Ärjään. Kiihtyneesti molottavat muukalaiset alkoivat pelottaa Lauria, varsinkin sen jälkeen kun he ryhtyivät äkkiä supattamaan keskenään venättä, jotta poika ei olisi ymmärtänyt. Miehillä oli hieman myös erimielisyyksiä keskenään.

Viimein karahti veneen kokka saaren rantaan. Miehet loikkasivat hietikolle ja työntyivät sen jälkeen aarteen etsintään saaren sisäosiin jättäen pojan veneeseen odottamaan. Silloin Lauri-poika päätti lähteä pakoon. Hän työnsi veneen vesille ja lähti soutamaan kohti Vuoreslahtea. Samassa saareen jääneet miehet huomasivat pojan aikeet ja ryntäsivät rannalle huutaen: “Jos et tuoh venettäh takaisih suolet viiletäh hongan oksalleh.” 

Tarinan mukaan laukkumiesten aarre jäi saareen sen korkeimmalle kummulle. Kauppamiehet kuolivat saarella nälkään. Laukkumiesten aarteen saisi, jos matkaisi juhannusyönä kello 12 saareen yksivuotisella varsalla yksiöistä jäätä myöten yksivuotisella pajureellä. Tuolloin aarre alkaisi savuta ja löytyisi sen perusteella helposti. Jos joku onnistuisi edellä mainitulla keinolla aarteen tavoittamaan, maa alkaisi tarinan mukaan täristä, hongat katkeilisivat ja kivet vyöryisivät törmiä myöten ja suurimmat lohkareet halkeaisivat. Kerrotaan myös, että jos joku onnistuisi heittämään Kumpuniemen nenästä puukon Ärjään, silloin aarre nousisi maanpintaan. Aarteen sanottiin olevan kulta- ja hopearahoja sekä helmikoruja.

 

Laukkukauppiaan kova kohtalo

Entisaikaan laukkuryssillä oli tapana hyvän jääkelin aikaan kulkea Vuoreslahdesta Ärjänsaaren kautta Manamansaloon. Muuan laukkuryssä oli lähtenyt kerran Vuoreksesta ja suuntasi kulkunsa kohti Ärjää. Oli ankara pakkanen ja tuuli kovaa. Miekkosella oli yllään kuitenkin paksu turkki ja heinillä täytetyt pieksut. Laukku oli kuitenkin painava, joten ajoittain hänellä oli jopa lämmin. Viimein hän saapui jääkentän keskellä kohoavan Ärjänsaaren rantaan ja pysähtyi syömään eväitään. Laukkukauppias laski, että pimeän tuloon oli vielä pari tuntia. Siihen mennessä hän varmaan ennättäisi Manamansaloon tai ainakin sen tuntumaan.

Syötyään hän jatkoi nopeasti matkaansa. Mies hakeutui pohjoistörmän alapuolelle suojaan, sillä sinne ei ilkeä itätuuli puhaltanut niin kovasti kuin selälle. Äkkiä hän kuuli ankaran rasahduksen ja ennätti juuri nähdä, kuinka suuri, törmän reunalla ollut petäjä kaatui tuulen voimasta hänen päälleen.  Viiman jähmettämä laukkuryssä ei ehtinyt väistää vaan jäi kaatuvan petäjän alle. Seuraavana keväänä pari paikalle sattunutta kalastajaa löysi vainajan, jota saaren ketut ja korpit olivat käyneet talven aikana kaluamassa.