Jokihelmisimpukka on Suomen pitkäikäisin eläin.

Tämä erämaajokien pohjalla jököttävä nilviäinen on sulkeutunut kahden kalkkikuoren väliin. Kuoret ovat kiinnittyneet toisiinsa vahvan jännelukon avulla. Eläin pitää kuoret tiukasti yhteenpuristuneina sulkulihasten avulla. Kuoren alla olevien vaippalehtien avulla se vaivalloisesti vaihtaa sijaansa joen pohjassa. Eläimen liikkumanopeus ei päätä huimaa, sillä matkanteko edistyy vuorokaudessa vajaan metrin verran. Vedenpohjaan jää vain ohut vana kertomaan hiljaisen vaeltajan kulusta. Joskus se tosin heittäytyy rämäpääksi ja jättäytyy vuolaan virran vietäväksi.

Muuten sen elämä on melko yksitoikkoista. Se viihtyy parhaiten hiekka- ja karikkopohjaisissa, puhdasvetisissä joissa, missä se asettuu pystyasennossa jököttämään hiekkapohjaan. Raakkua onkin monessa yhteydessä puhtaan erämaaluonnon symbolina, sillä se ei menesty likaantuneissa vesissä. Voimakkaassa virrassa raakku kääntää selkäsaranansa päin vuolletta ja vähentää siten virran voimaa. Sopuisasti se jää siihen pitkäksikin aikaa ja siivilöi tarpeisiinsa ohitse kulkevia pieneliöitä ja planktonia. Entisaikoina raakkuja saattoi olla edullisissa paikoissa jopa satamäärin.

Sen lisääntymistapa on perin omalaatuinen. Munat kuoriutuvat emon sisällä ja kun sopiva kala - yleensä purotaimen - ui sen ohitse, se sylkäisee kuoriutuneet toukat kalan perään. Osa toukista, joita kutsutaan glakidioiksi, onnistuu tarrautumaan ohitse lipuvan tammukan kiduksiin. Sen kyydissä toukat ratsastavat ylävesien kirkkaisiin puronuomiin. Sopivassa paikassa glakidiot irrottavat otteensa tammukan kiduksista ja vajoavat, jos ovat kyllin onnekkaita, sopivalle hiekkapohjalle ja pääsevät varttumaan aikuisiksi raakuiksi. Suurin osa toukista päätyy kuitenkin kalojen ruoaksi tai mutapohjiin, missä niitä vääjäämättä odottaa tuho.

Eräs luomakuntamme merkillisimpiä paradokseja on se, että tämä jokipohjien alkeellinen jököttäjä voi luoda erämaaluontomme harvinaisimman ja arvokkaimman antimen: jokihelmen. Helmen syntyminen ja kasvaminen on lukuisten suotuisten yhteensattumien summa. Vanhojen kainuulaisten helmestäjien mukaan halpa helmi löytyi vain joka 300-500 raakun poimuista ja valiohelmen saamiseksi täytyi avata jopa 10 000 simpukkaa.

Helmen muodostaminen voi viedä vuosikymmeniä.
Arvohelmet ovat yleensä vanhimpia.

Jokihelmi syntyy siten, että jokin vieras esine, tavallisimmin hiekan siru tunkeutuu kuoren sisälle. Sirusta tulee helmi kuitenkin vain jos sen ympärille muodostuu kudospussi, joka alkaa erittämään helmiäistä sirun ympärille. Se peittyy hitaasti lukuisten helmiäiskerrosten alle. Helmi kasvaa vain 0,05-0,15 millimetriä vuodessa, joten kestää todella kauan ennen kuin hiekanjyvästä jalostuu arvohelmi. Se on pääasiassa aragoniittia, erästä kalsiumkarbonaatin CaCo₃:n muodostamaa aineitta. Siinä on myös orgaanisia aineita, mm. konkilliinia. Helmen arvo määräytyy värin ja koon sekä hohdon perusteella. Tarkan arvion voi vain asiantunteva gemmologi antaa.

Suomessa raakkuja on pyydetty systemaattisesti 1500-luvulta lähtien. Tuolloin jo tiedetään Juhana-herttuan hoviväen mielellään koristelleen asusteensa helmikoristein. Seuraavilla vuosisadoilla jokihelmiä pyydettiin runsaasti Satakunnasta, mutta pyynti siirtyi vähitellen vesien saastumisen vuoksi Itä- ja Pohjois-Suomeen, erikoisesti Kainuuseen.

Jokihelmien pyyntiä Suomessa 1500-luvulla
Olaus Magnuksen mukaan. (XXI:22.)

Kansakouluntarkastaja O.A.F. Mustonen, Eino Leinon vanhempi veli, on monipuolisessa Paltamon pitäjän vaiheita käsittelevässä teoksessaan kuvannut kainuulaista helmestystä näin:

"Simpukan pyynti tapahtuu näin: kolmesta noin 4 kyynärää pitkästä hirrestä on tehty yhdistämällä lautta, jonka toisessa päässä on reiäkkäällä tyynyllä päällystetty reikä, lautansilmä. Mies maata rotjottaa mahallaan lautalla, kasvot lautan silmässä - täten ei auringon valo huikaise hänen silmiään ja hän voi nähdä jokseenkin syvälle joen pohjaan. Kun hän näkee raakun, nostaa hän sen sitä varten tehdyllä useampihaaraisella keksillä (kouralla, se onkin ihan kouran muotoinen) asettaa sen, käteensä ottamatta jalkojensa luokse. Levähdysajalla (ehtonetta ottaessa) avaa hän ne ja hakee helmet pois. Naurettava on se luulo, että raakku kiinniotettaessa muka pudottaa helmen pois sisältään. Hyväonninen voi ansaita satoja markkoja päivässä." (Mustonen 1884)

Kainuussa helmenpyynti keskittyi Hyrynsalmella Heinijoelle ja Tuomijoelle sekä Emäjoelle. Helmiraakkujen pyynnissä oli kesäkaudet runsaasti miehiä. Hyrynsalmella nuorta simpukkaa nimitettiin lepikoksi ja vanhaa raakuksi. Koska helmi oli vain raakussa, siksi puhuttiin vain raakunpyynnistä.

Kainuussa jokihelmiä on pyydetty ammattimaisesti
1800-luvun alusta lähtien. Seudulla liikkuneet laukkukauppiaat
opettivat pyyntikeinot rajaseudun ihmisille. Helmet
myytiin mm. Pietariin.

Vienankarjalaisen vaikutuksen vuoksi helmillä oli Kainuussa erikoiset, karjalan kieleen viittaavat nimet. Ne annettiin helmen muodon ja värin perusteella. Arvokkain helmi oli jyvänen. Se oli tasaisen pyöreä, jokaisen raakustajan toiveuni. Jos se oli väriltään ja hohteeltaan puhdas, pyytäjä tiesi saavan siitä kelpo hinnan. Puolipyöreää helmeä pyytäjät kutsuivat taukaksi. Sen eri muunnoksilla oli myös erikoisnimensä. Jos siinä oli pieniä uria, helmeä kutsuttiin ruuvitaukaksi. Soikeaa helmeä kutsuttiin puolestaan usniekaksi (myös uusniekaksi). Sen alaryhmiä olivat mm. sokeritoppauusniekka ja ruuviuusniekka, jotka kuvasivat helmen muotoa tai sen pintakuvioita.

Helmestäjä makaa lautalla ja tähyilee kirkasvetisen joen
hiekkapohjasta raakkuja. Kuvassa näyttelijä Esko Vatula.

Raakustamisen tekniikka tuli myös rajan takaa. Tavallisin tapa oli lautalta pyynti. Lautta koottiin kuivista hongista ja se oli sen kokoinen, että juuri kantoi sillä makaavan pyytäjän. Sen yhteen kulmaan tehtiin reikä, josta pyytäjä saattoi nähdä joen pohjaan. Reiän ympärille koottiin heinistä kehä, jottei valo päässyt estämään näkyvyyttä. Pyytäjä saattoi survoa heinät myös vanhoihin housuihin, joista sai oivallisen pehmikkeen reiän ympärille. Myöhemmin pyytäjät käyttivät myös lasipohjaista laatikkoa, jonka avulla voitiin hyvin tarkasti tiirailla kirkasvetisen joen pohjahiekkaa.

Raakustajan pyyntivälineitä. Ylempi on pitkävartinen kourakko,
jolla voitiin summanmutikassa kaapia joen pohjaa.
Alempi on ns. kahtomarauta eli simpsa, jolla simpukoita
pyydettiin syvästä ja kirkkaasta vedestä.

Nähtyään simpukan raakustaja nosti sen ylös monipiikkisellä kahtomaraudalla eli simpsalla ja asetti raakun jalkojensa taakse. Jos simpukoita oli jossain paikassa runsaamminkin, pyytäjä saattoi ankkuroida lauttansa ja nostaa pivon ylös. Syviltä ja tummilta vesiltä pisteltiin simpukoita monipiikkisellä, varpuluudan tynkää muistuttavalla summaraudalla. Kun raakkuja oli riittävästi, pyytäjä siirtyi rannalle ja ryhtyi jännittyneenä availemaan saalista.

Helmenpyytäjä Valdus Juntunen aukoo raakkuja
sotien jälkeen Hyrynsalmen Emäjoella. Kuva: Konrad Hollo. KOKY:n kok.

Simpukan avaamisessa käytettiin useimmiten puukkoa, joskus toista simpukan kuorta tai koukkupäistä avausrautaa. Kymmeniä ja satoja raakkuja olikin avattava ennen kuin joki luovutti hohtavia aarteitaan. Lautalta pyydettäessä kokenut raakustaja saattoi jo simpukan muodosta päätellä, oliko sen sisällä helmeä. Niinpä hän pyrki välttämään tarpeettomien raakkujen nostamista ja poimi joen pohjasta vain sellaiset suurikokoiset raakut, joissa helmi saattoi olla. Suurin osa simpukoista oli tietenkin helmettömiä, mutta onnettaren hymyillessä saattoi välistä löytää todella arvokkaan helmen simpukan kätköistä.

Huomattavasti sattumanvaraisempi pyyntimenetelmä oli saahkun veto. Siinä joen pohjaa pitkin vedettiin eräänlaista laahusnuottaa, johon raakut kerääntyivät, mutta hiekka valui pois. Saahkua käytettiin vain syvissä tai sameissa vesissä, missä pohjaa ei näkynyt. Kolmas pyyntitapa oli kaahlaaminen eli kaalaaminen, jossa pyytäjä etsi käsikopelolla raakkuja koskipaikoista ja jokirannoilta. Sitä voitiin tehostaa tammeamalla eli patoamalla vesi hetkeksi yläjuoksulle, jolloin alajuoksu jäi tilapäisesti kuiville. Vähävetisissä joissa raakut oli sitten helppo korjata parempaan talteen.

Arvohelmistä tuskin monikaan jäi Kainuuseen. Ne myytiin yleensä muualle. Niinpä kun vuonna 1879 Hyrynsalmen pitäjästä löytyi tavanomaista enemmän helmiä, itse läänin maaherra innostui asiasta ja lähetytti muutamia niistä seuraavana vuonna Berliinin messuille. Tavallisesti arvokkaat jokihelmet myytiin Pietariin, jossa taitavat kultasepät liittivät ne arvokoruihin. Hyvistä helmistä Pietarissa maksettiin 1800-luvun lopulla 15-20 ruplaa.

Raakkujen pyyntitulokset heikkenivät kovan pyynnin vuoksi ja 1800-luvun alussa mainitaan helmenpyynnin tuottaneen jo aikaisempaa huonomman tuloksen. Simpukoiden säilymisestä kantoi huolta myös edellä mainittu O.A.F. Mustonen, jonka mukaan Emäjoesta piti rauhoittaa jotkin osat tai jakaa vesialue pyyntilohkoihin, jotka vuorovuosina olisivat olleet pyynnin kohteena. Hän epäili, että jokihelmisimpukat häviävät muuten kokonaan.

Raakustaminen jatkui kuitenkin entiseen tahtiin ja 1800-luvun lopulla kerrotaan hyväonnisten hankkineen sievoiset tulot. Toiminta keskittyi tuolloin entistä enemmän Emäjoelle, jossa muutamat harrastelijat jatkoivat pyyntiä vielä tämän vuosisadan alkuvuosikymmeninäkin. Parhaita apajapaikkoja olivat Vasikkavirta joen itärannalla Lietejoen suusta Paimenkariin, Siitinkon niska, Vääräkosken niska, Alakarin niska, Seitenoikean niska, Nilkan saaren alus, Lokkivirta ja Seitenoikean alussuvanto. Vastaavasti Ristijärven puolella hyviä paikkoja olivat Junkkosen kosken niska, Siltapuron suu, Sikovirran alus ja Länkikaarre.

Raakustamisen korkeasuhdanne Kainuussa sattui 1920- ja 1930-luvuille, jolloin etelän rintamailta tuli Emäjoen varsille monia lamakauden jalkoihin jääneitä miehiä onneaan etsimään. Muutamia onnistikin, mutta suurin osa sai turhaan uurastaa kohmeisessa puuhassaan. Helmiaarteita ei löytynyt ja ainona tuliaisena monella oli keuhkotauti tai muu ankarista oloista alkunsa saanut vaiva tai sairaus. Parhaiten pyynnissä onnistuivat perukoiden kasvatit, hiljaiset raavaat erakkotyypit, jotka eivät juuri löydöillään kerskuneet.

Kuuluisimpia tuon ajan pyytäjiä oli hyrynsalmelainen Konrad Hollo, joka oli alkuperäiseltä ammatiltaan valokuvaaja. Hän oli lähtöisin Yläneeltä, mutta tuli Hyrynsalmelle jo itsenäisyytemme alkuvuosina. Ammattinsa vuoksi hän joutui kiertelemään eri puolilla Kainuuta ja tallensi sen elämää taitavasti kuviinsa. Samalla hän tutustui helmenpyynnin menetelmiin. Helmiä hän pyynti Hyrynsalmen Emäjoella ja Seitenoikeankoskella sekä Taivalkosken Korvuanjoella. Hollo löysi vuonna 1925 tiettävästi maamme tähän asti suurimman ja arvokkaimman jokihelmen Taivalkosken Korvuanjoesta. Helmen läpimitta oli kokonaista 10.5 millimetriä ja graaniluku mittauksissa 36.6. Hollo sai helmestään omakotitalon hintaa vastaavan summan.

Lähes samanlaisia helmenpyytäjiä olivat hyrynsalmelaiset Matti Keränen ja Veikko Moilanen Emäjoelta. Matti Keränen sai vuonna 1911 löytämästään suurhelmestä kajaanilaiselta kultasepältä nykyhintatason mukaan noin 50 000 markkaa eli 8400 euroa. Useimpien helmien arvoa ja tarkkoja mittoja ei juuri tunneta, sillä erakkomaiset pyytäjät eivät juuri löydöillään kerskuneet. Todellisista arvolöydöistä ei kukaan halunnut hiiskua, sillä erämaiden miehet pelkäsivät muiden pyytäjien ryntäävän saaliinhimossaan raakkuapajille. Raakunpyytäjät tunnettiinkin yleensä vaitonaisina ja erakkomaisina miehinä, jotka eivät saaliistaan juuri pukahtaneet.

Mestaripelimanni Ressan Lassi eli Lauri Keränen
on nuorena miehenä raakustanut Emäjoella.

Sodan jälkeen raakustaminen sai Kainuussa, kuten muuallakin Pohjois-Suomessa ryöstöpyynnin luonteen, kun etelästä tulleet pyytäjät tyhjensivät lähes kaikki raakkuapajat. Innokkaimpien pyytäjien päiväsaaliit kohosivat jopa 4000 raakkuun. Etelän miehet käyttivät etsinnöissään jopa sukellusvarusteita. Pohjoisen arvokas luonnonvara kasattiin saaliinhimossa jokivarsille suuriksi, löyhkääviksi raakkukeoiksi. Pyytäjät nostivat joista jokaisen löytämänsä jokihelmisimpukan. Raakkukannan tuhoa Hyrynsalmen Emäjoessa lisäsivät sodan jälkeen alkaneet voimalaitostyöt ja joen ruoppaaminen. Jokihelmisimpukan säilyttämiseksi myös tuleville sukupolville raakustaminen kiellettiin lailla koko maassa vuonna 1955. Muutamassa vuodessa tämä ikivanha pyyntimuoto unohtui, kun vanhat raakustajat painuivat tietoineen manalle.

Helmenpyynti on menetelmineen ja erikoistermeineen
mielenkiintoinen ja eksoottinen osa Kainuun
elinkeinojen historiaa.

23.10.2002

Canander Christfried; Sanakirja. Nytt finskt Lexicon.alkuperäiskäsikirjoituksesta ja sen näköispainoksesta toim. Liisa Nuutinen. SKS. Helsinki 1997.

Haapea-Partanen Kirsi; Helmestys oli joskus pöllintekoa tuottavampaa. Kaleva 10.10.1993.

Heikkinen Reijo; Jokihelmien lumoissa. Kouluohjelmat. Koulutv. Kevät 1991. Viikko 9.

Heikkinen Reijo; Jokihelmien lumoissa. Julkaisematon televisioelokuvan käsikirjoitus. Kesä 1990.

Helmiä löydettiin Hyrynsalmelta. Oulun Lehti 3.3.1880 no 9.

Itkonen T.I.; Suomen lappalaiset vuoteen 1945. I osa. Porvoo 1984.

Juntunen Kalle; Emäjoen helmestäjä ja valokuvaaja. KS - Viikko 14.11.1992.

Kaisila Jouko; Helmistä ja helmenviljelystä. Suomen Luonto 2/1956.

Kranz Peter & Leif Erikson; Löytöretki luontoon. Suom. Ilona Sovelius. Milano 1991.

Lönnroth Erik; Raakunpyynnissä ylämaissa. Luonnonystävä. 1941.

Mustonen O.A.F.; Tietoja Kajaanin kihlakunnasta ja etenkin Paltamon pitäjäästä. Hämeenlinna 1884.

Räisänen Alpo; Suomussalmen murrekirja. Mänttä 1986.

Simpukanhelmiä löydettiin Emäjoesta Hyrynsalmella. Oulun Lehti 1884 no 74.

Tuppurainen Marja-Liisa; Suuren voiton viettelys. Helmiapajat houkuttelivat Hyrynsalmelle. Kaleva 21.9.1986.

Vilkuna Kustaa; Helmi ja simpukka. Teoksessa Veden viljaa. Kalevala-seuran vuosikirja 56. Helsinki 1976.

Virrankoski Pentti; Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi 1600-luvulla. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia III. Oulu 1974.

Virtaranta Pertti; Vienan kansa muistelee. Porvoo 1958.

Vuorela Toivo; Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo 1975.

http://www.hyrynsalmi.fi/Raakunpyynti.htm 26.5.2000

http://www.vyh.fi/luosuo/projekti/lifepir/raakku/raakut.htm 26.5.2000

http://www.vyh.fi/ajankoht/tiedote/ppo/1998/simpukka.htm 26.5.2000

http://www.vyh.fi/ppo/kvasiat/raakku.htm 26.5.2000

http://www.koillissanomat.fi/arkisto/uutiset798/rippeet/rippeet.html 26.5.2000

Kuvalähteet

- Valokuvat on otettu vuonna 1990 valmistuneen Jokihelmien lumoissa tv-elokuvan kuvausten yhteydessä. Kuvissa esiintyy näyttelijä Esko Vatula, joka esittää valokuvaaja ja jokihelmien pyytäjä Konrad Holloa. Elokuvan ohjasivat Reijo Heikkinen ja Veli-Matti Karppinen ja tuotti AV-Aave-mediat Ky. Kajaani.
- Kajaanin opettajankoulutusyksikön kuvakokoelmat. Lyh. KOKY:n kok.
- Muu kuvamateriaali on kirjoittajan kokoelmista.