Lapin valtajärvi on Inarijärvi, joka tunnetaan myös nimellä Inarinjärvi. Se on Suomen erämaisin järvi, jonka koilliskulmassa levittäytyvät vielä kirveenkoskemattomat asumattomat erämaat. Se on pinta-alaltaan maamme kolmanneksi suurin järvi, jonka kokonaispinta-ala on 1 084 neliökilometriä. Pituudeltaan se on noin 80 kilometriä ja leveydeltään 50 kilometriä. Siinä on useita suuria järvenselkiä kuten Ukonselkä, Kasarinselkä ja Sammakkoselkä. Aikoinaan sanottiin, että koko maapallon väestö sopisi seisomaan Inarijärvelle, mutta tänään pallollamme on niin paljon väkeä, ettei järven pinta-ala taida riittää. Vetensä tämä suurjärvi laskee Paatsjoen kautta Varanginvuonoon ja Barentsinmereen.
Sakari Topeliuksen sanoittamassa ja Evert Suonion säveltämässä Inarijärvi-laulussa väitetään, että järvi on yhtä syvä kuin pitkäkin. Tosiasiassa sen syvin kohta on noin 92 metriä eli se on hieman matalalampi kuin Päijänne. Sen keskisyvyys lienee hieman yli 14 metriä. Inarijärvi on runsassaarinen, sillä siinä on laskettu olevan yli 3300 saarta, joista suurimpia ovat Kaamassaari, Mahlatti, Viimasaari ja Roiro. Tunnetuin Inarijärven saarista on Ukonkivi, Ukonsaari tai Ukko, josta saamelaiset käyttävät nimeä Äijih.
Järvi teki jykevän vaikutuksen 1900-luvun alussa Lapin ahkeraan kiertäjään kirjailija Samuli Paulaharjuun, joka totesi siitä näin:
”Inarinmaa on suurien järvien sekä suunnattomien jänkien ja aapojen maa, jota vahvat tunturit ja tunturijonot pitävät vallassaan vain reunapuolilta ja rajamailta. Kaikkein ylpeimpänä vallitsee täällä mahtava Inari, kaikkien Lappien laajin järvi, melkein merellinen ulappa, johon mahtuu kolmisentuhatta saartakin, vielä saarillakin pikkujärvensä, ja jonka kymmenet vuonot ja rantapoukamatkin Joensuuselät, Ukonselät, Satapetäjäselät ja Tsharmisvuonot jo saattavat käydä suurjärvistä. Rannatonta ilmanmäärtä kohden Inari saattaa soudattaa tuntikaupoin pitäen kuitenkin aina vierillä saaren saarensa perästä ja taas ohjailla kulkijaa monin neljänneksin kapeita nuoria pitkin selältä toiselle.” (Paulaharju 1927, s. 23.)
Inarijärvi on ollut kautta aikojen tärkeä saamelaisten leivän lähde, sillä se on tarjonnut pyytäjilleen runsaita kalansaaliita. Sen rantamilla vaelteli aikoinaan myös linnustajia ja peuranpyytäjiä, jotka elivät luontaistaloudessa. Taatakseen kala- ja metsästysonnen saamelaiset palvoivat Ukkoa eli Äijihiä. Heidän riittipaikkansa oli Inarijärven Ukonselällä kohoava Ukonsaari, josta kehittyi Inarinmaan saamelaisten tärkein riittipaikka.
Saamelaisten tiedetään arkeologisten ja luututkimusten mukaan pitäneen Ukonsaarta riittipaikkana 1300-luvulta lähtien. Vielä 1800-luvulla saamelaiset pyyntimiehet toivat saarelle eräuhrejaan. Kalastajat, poromiehet ja peuranpyytäjät toivat saaren luolaan peuransarvia, taimenpäitä ja eläinten luita varmistaakseen Ukko-ylijumalalta saaliinsa jatkossakin. Myös Ukonkivestä Paulaharju antaa värikkään todistuksensa:
”Kalakansan vanhat jumalat olivat asettuneet vesien vaiheille. Suurimpia vesien valtiaita oli ison Inarijärven Ukko, pieni, mutta korkea terävähuippuinen jylhä kalliosaari keskellä Ukonselkää. Kalliosaaren synkkään sydämeen, röyhyiseen luolaa, vanhalappi saatteli uhrinsa, sekä kalamies että poromies ja peuranpyytäjäkin. Kalamies kanteli taimenpäitä, metsänkävijä peuransarvia ja linnun- ja karhunkin luita, ja poronhoitaja uhrasi eloaan. Luolassa on aina viime aikoihin asti saakka säilynyt entisten uhrien jätteitä, peuransarvia ja eläinten luita.” (Paulaharju 1927, s. 304.)
Salaperäinen Ukonkivi, jota myös Ukoksi kutsutaan, kohoaa jyhkeänä keskellä Ukonselkää. Saari ei ole suuren suuri, sillä se on pituudeltaan satakunta metriä ja leveydeltään puolet siitä. Se poikkeaa muista Inarijärven saarista siinä, että se on noin 30 metriä korkea ja muistuttaa jättimäistä, järveen heitettyä järkälettä. Paikallistarina kertookin sen syntyneen ylijumala Ukon pöydänjalan palasesta. Ukonkivi sijaitsee alun parinkymmenen kilometrin päässä Inarin kirkonkylästä ja siintää kauas järvenselälle. Paikallistarinoiden mukaan naiset eivät saaneet nousta saarelle. Heillä oli oma kulttipaikkansa, joka tunnettiin nimellä Akku. Se sijaitsi Galgavaarassa. Siellä oli suurehko kallio, jossa Akkulle uhrattiin samalla tavoin kuin Äijihille eli Ukolle.
Vaikka Ukonkivi oli saamelaisten riittipaikkana satoja vuosia, ensimmäiset kirjalliset maininnat siitä ovat vuodelta 1825, jolloin Lapinmaan pappi Jacob Fellman kävi saarella pakanajumalan palvontapaikkaa katsomassa. Hän uudisti reissunsa seuraavana vuonna. Fellman löysi Ukonkivestä luolan, jonne oli kasattu puoliympyrän muotoon peuransarvia ja eläinten luita. Fellmanin vaikutuksesta tieto myyttisestä Ukonkivestä lienee levinnyt muuallekin Suomen ja Ruotsin Lappiin.
Seuraavana Ukonkivelle matkasi englantilainen nuorukainen Arthur Evans. Hän syntyi 8. heinäkuuta 1851 ja opiskeli myöhemmin kuuluisassa Harrow Schoolissa, joka oli Englannin yläluokkaan kuuluvien poikien opinahjo. Myöhemmin hän jatkoi opintojaan Oxfordin yliopistossa. Evans harrasti toveriensa kanssa myös karaisevia urheilulajeja ja vuorikiipeilyä. Hän retkeili mm. Ranskassa ja Turkissa. Opettajat asettivat lahjakkaaseen nuorukaiseen monenlaisia toiveita. Arthur Evans kilpaili myös toverinsa Francis Maitland Balfourin kanssa yliopiston Luonnonhistorian palkinnosta.
Myöhemmin retkeilystä innostuneet kaverukset suuntasivat matkansa Ruotsin Lappiin kesällä 1873. Sieltä matka suuntautui Suomen Lappiin ja Inarijärven rantamille. He olivat kuulleet Ukonkivestä ja halusivat omin silmin tutustua siihen. Päästyään viimein kalliosaarelle Evans teki siitä seikkaperäisiä muistiinpanoja ja antropologisia selvityksiä. Ukonkiven luolasta Arthur Evans löysi eläinten luiden ja peuransarvien lisäksi filigraanikoristeisen hopeakorun, joka paljastui Itä-Venäjältä tuoduksi ohimorenkaaksi. Hän vei korun mukanaan Englantiin, jossa tehdyssä selvityksessä sen arveltiin olevan 1200-luvulta. Evans oli Ukonkiven retken tehdessään vasta 22-vuotias ja teki maisterintutkinnon vasta pari vuotta myöhemmin.
Arvokas löytö lienee osaltaan innostanut nuorukaista arkeologiksi, vaikka hänellä oli alkuperäisenä päämääränä uuden ajan historian tutkimus. Lahjakas Evans selvisi nopeasti opinnoistaan ja hänet valittiin 33-vuotiaana Oxfordin yliopiston ylläpitämän Ashmolean Museumin johtajaksi 1884. Hän oli tuossa tehtävässä vuoteen 1908 saakka. Se oli Iso-Britannian parhaimpia arkeologian näköalapaikkoja. Niinpä hän suuntasi tutkimuksensa Kreetan saarelle, jossa hän niitti mainetta Knossoksen palatsin löytäjänä. Hänen johdollaan tehtiin nuo arkeologian historian arvokkaat kaivaukset vuosina 1900–1930. Arthur Evans sai arkeologisten löytöjensä ansiosta aatelisarvon ja tunnettiin sen jälkeen sir Arthur Evansina. Hän kuoli 11. heinäkuuta 1941. Evansin löytämä hopeinen ohimorengas on nykyisin nähtävissä kulttuurikeskus Siidan kokoelmissa, minne se saatiin vuonna 1999.
Inarijärven Ukonkivellä tehtiin muinaistieteellisiä selvityksiä vuosina 1910–1912, jolloin saarelta löydettiin lisää poronsarvia ja palaneita tuohenpaloja sekä hiiltyneitä puita. Tutkimuksia jatkettiin vuosina 1953 ja 1968, mutta löydökset olivat lähinnä eläinten jäännöksiä. Perusteellisin selvitys Ukonkivellä tehtiin vuonna 2006, jolloin löytöjä saatiin noin 10 kivenkolosta. Luuanalyysien perusteella voitiin päätellä, että saari on ollut saamelaisten pyyntimiesten riittipaikkana 1300-luvulta lähtien.
Nykyisin Ukonkivi on arvokas suojelukohde ja saamelaisten pyhä paikka. Se on arvokas osa inarinsaamelaisten kulttuuriperintöä. Ukonkivelle pääsee kesäisin Inari III -nimisellä futuristisella matkustaja-aluksella, joka tekee museo- ja luontokeskus Siidan liepeiltä risteilyjä Ukolle ja sen lähivesille.
Retki saareen kannattaa tehdä. Kallion huipulta avautuvat komeat maisemat Ukonselälle ja sen lähisaarille. Järvimaisema on hyvin erämainen, sillä ihmisasutuksen jälkiä ei näy. Syyskuussa saaren kitukasvuiset koivut värjäytyvät näyttävään ruskaan. Syksyllä 2011 saarella oli vilskettä, kun siellä majailevat sopulit oli siinneet kesän aikana rajusti. Sopulien kirjavia nahkoja ja raatoja oli pitkin kallioita ja saaren huipulle vieviä portaita. Lähitienoon variksilla, korpeilla ja lokeilla sekä muilla haaskalinnuilla oli komeat syömingit niiden ahmiessa sopulilaumaa kupuunsa. Inari III:n lähestyessä saarta lintuparvet lehahtivat Ukonkiven ylle kuin taikaiskusta ja lisäsivät saaren mystistä ilmapiiriä.
Sydäntalvella hyytävien pakkasten aikana Ukonkivi nuokkuu hiljaisena jäälakeuksien keskellä. Vain muutama korppi kaartelee saaren yllä vahtien Ukon rauhaa. Saamelaisten pyhä paikka Ukonkivi on tutustumisen arvoinen retikohde.
Lähteet
Harlin E.- K. Ukonsaari – osteoarkeologinen analyysi. Inari 2007.
Itkonen T. I., Suomen lappalaiset vuoteen 1945. II osa. Porvoo 1948.
Paulaharju S., Taka-Lappia. Helsinki 1927.
www.luontoon.fi/ukonsaari?inherit/Redirect=true
Reijo Heikkinen