Vadelma (Rubus idaeus) – syyskesän makoisa marja – tunnetaan varsin monilla nimillä eri puolilla maata. Suomalaiset poimivat sitä elokuussa ahkerasti hakkuuaukeilta ja peltojen pientareilta piikeistä ja ryteiköistä välittämättä. Vadelma tunnetaan eri puolilla Suomea monilla nimillä. Etelä-Suomessa sitä on kutsuttu hallaimeksi, Karjalan kunnailla vaapukaksi ja siellä täällä Sisä-Suomessa vaaraimeksi, mutta myös vattuna se tunnetaan.
Keväällä, kun viimeisetkin pälvet kaikkoavat tienpientareilta, talojen etelään antavilta seinustoilta ja aurinkoisilta niityiltä, maasta puskee iloisen keltaisia kukkia, jotka tuovat tuulahduksen kesän aurinkoisista päivistä: voikukat – kultakukat putkahtavat silmiemme iloksi.
Entisajan talonpoika arvosti tätä kesän airutta, sillä se kasvoi nopeasti ja antoi rehevine kasvustoineen navetassa talven sinnitelleelle kalvakalle karjallekin nopeasti elinvoimaa. Tarjosi se talven petun varassa kituuttaneille ihmisillekin tuki tarpeellista ruuan lisää. Voikukan katsottiin parantavan myös voin laatua ja tuovan siihen lisää väriä.
Alkukesämme upeimpia puita on valkoisena kukkiva tuomi. Se muistuttaa monine kukkineen Japanin kirsikkapuuta ja sen huumaavan tuoksun jokainen suomalainen tunnistaa. Tuomi kasvaa yleensä kosteissa lehtopainanteissa, pellonreunoilla ja rantamien varjoisissa ryteiköissä, mutta nykyisin myös kaupungeissa omakotitalojen pihojen perillä. Se tarrautuu kasvupaikkaansa suonikkailla juurillaan, jotka voivat levittäytyä laajalle alalle. Maakosketukseen joutuneet oksatkin juurtuvat, joten rinteissä kasvavat vanhat tuomet tuovat hämärässä mieleen oudon kummitusolennon. Sana tuomi on jo vuosituhansia vanha, sillä se esiintyy liki muuttumattomana useimmissa suomalais-ugrilaisissa kielissä.
Eipä arvannut 31-vuotias lääketieteen tohtori Elias Lönnrot matkatessaan tammikuussa 1833 Oulujärven jäätietä pakkashuuruiseen noin 400 asukkaan Kajaaniin, että tuosta matalien majojen, savisten kujien ja maata möyrivien raatimiesten kaupunkipahasesta tulisi hänen asuinpaikkansa vuoteen 1854 asti. Tuskin tuolloin oli alakuloisempaa asuinpaikkaa koko