Manamansalon muotoutumisesta ja luonnosta 

Oulujärven keskellä sijaitseva Manamansalon saari edustaa Pohjois-Suomessa harvinaista saaristoasutusta. Siihen verrattava asuinseutu Oulun läänistä löytyy vain Hailuodosta. Manamansalon tärkeimpänä elinkeinona oli entisaikaan kalastus ja sen ohella pienimuotoinen maanviljelys. Toisen maailmansodan jälkeen myös jäkälänkeruusta tuli kesäisin merkittävä elinkeino. Uusimpana elinkeinona on matkailu, johon Manamansalon upea luonto tarjoaakin hyvät puitteet.

Manamansalossa on runsaasti ikivanhaa tarinaperinnettä, joka liittyy saaren syntyyn ja rappasotien vuosiin. Koska saarelaiset elelivät aina 1950-luvulle asti varsin hiljaista ja eristettyä elämää, ikivanhat tarinat säilyivät siellä muita seutuja pidempään.

 

Vanhan tarinan mukaan piru olisi vihapäissään kuopaissut suunnattomalla talikolla maaturppaan Kivesjärvestä ja heittää hivauttanut sen keskelle Oulujärveä. Kivesjärven sanotaankin olevan samanmuotoinen kuin Manamansalon saaren. Kivesjärvessä on kuulemma “seihtemän seitentä soarta” ja Manamansalossa vastaavasti “seihtemän seitentä lampie”.

Molemmin puolin saarta levittäytyvät laajat selät: saaren itäpuolella on Suomen suurin sisävesilakeus Ärjänselkä, jonka ylitse ei juuri vastarantaa näy ja Manamansalon länsipuolella on myös vähäsaarinen ja tuulinen Niskanselkä.

 

Manamansalon koko ja tärkeimmät taloryhmät

Vaikka Oulujärvi on tunnettu vähäsaarisuudestaan, on siinä laskettu kuitenkin olevan noin 665 saarta, joista suurin osa on pieniä kariluotoja. Manamansalo on saarista ylivoimaisesti suurin. Suomen sisäsaarten joukossa se on viidenneksi suurin pinta-alaltaan. Manamansalon pituus on noin 15 kilometriä koillis-lounaissuunnassa. Leveydeltään se on 5–10 kilometriä luoteis-kaakkoissuunnassa. Saaren pinta-ala hieman vaihtelee vedenkorkeuden mukaan, mutta useimmissa lähteissä pinta-alaksi mainitaan 70–76 km².

Saarelle ei vähäisen asutuksen vuoksi kehittynyt selkeää kyläkeskusta vaan siellä on useita taloryppäitä, joista voidaan mainita

 

1) Kivarinperä,

2) Rusilanperä,

3) Hovilanperä,

4) Kangasperä,

5) Kaaresperä,

6) Talviaisenperä,

7) Hätilänperä ja

8) Unelanperä.

 

Tällainen asutuksen hajautuminen on poikkeuksellinen ilmiö ja lienee johtunut osin ilmastollisista, osin maa- ja vesiliikenteeseen liittyvistä seikoista.

Hallinnollisesti Manamansalo on kuulunut aluksi Säräisniemeen ja vuodesta 1954 lähtien Vaalan kuntaan. Unohtaa ei kuitenkaan sovi, että Manamansalon kaakkoisosissa on myös Vuolijokeen kuuluvia alueita. Ensi vuoden alusta osa Manamansalon saaresta kuuluu siis Kajaanin kaupunkiin.

 

Manamansalon kallioperä ja hiekkatörmät

Manamansalo on viimeisen jääkauden monumentti, tosin sen kallioperästä on löydettävissä merkkejä lähes maapallon vanhimmasta kallioperästä. Saaren geologiset varhaisvaiheet tunnetaan varsin hyvin, mistä ansio kuuluu ennen muuta Oulun yliopiston maantieteilijöille, ennen muuta Reijo Keräselle ja Hannu Kemiläiselle. Hiisiniemen ja Soiluanniemen kallioperä edustaa ikiaikaista presvekokarelista kallioperää.

Manamansalossa seudulle miljoonia vuosia sitten syntyneeseen kahteen laajaan ruhjevyöhykkeeseen kertyi viimeisen jääkauden jälkeen mannerjäätikön sulamisvesien aikana runsaasti hiekkaa ja soraa. Paksuimmat hiekkapatjat kertyivätManamansalon pohjoispuolisille alueille. Korkeimmalle kohosivat Paljakan tienoo ja Pantioniemen sekä Rapsunkankaan alueet.

 

Manamansalon syntyyn on vaikuttanut myös maan vähittäinen nousu, jonka seurauksena saari on kohonnut noin 8 300 vuoden aikana noin kuusi metriä. Paikoin nousu on ollut jopa 12 metriä. Maan kohoamisen vuoksi Kaivannossa ollut hiekkakangas murtui lopullisesti 1300–1400 vuotta sitten, jolloin Ärjänselän vesimassat pääsivät virtaamaan vähäistä uomaa myöten Niskanselän puolelle. Uoma leveni vähitellen, ja näin syntyi Kaivannonsalmi, joka erotti Manamansalon mantereesta ja teki siitä saaren.

 

Paljakan alueella hiekkatörmät ovat vetäytyneet noin 400 metriä. Järveen valunut hiekka on kulkeutunut aaltojen ja tuulten mukana joko Soiluanniemeen tai Rytölahdelle asti. Törmien vyöryminen jatkui esteettä vuoteen 1951, jolloin Oulujärven säännöstely alkoi Jylhämän voimalaitoksen valmistuttua.

 Manamansalo on luontonsa puolesta hyvin kaunis jyhkeine törmineen, heleine, pitkine hiekkarantoineen ja laajoine jäkälää kasvavine kangasmetsineen sekä kalaisine, kirkkaine lampineen.

 

Saaren lammet

Manamansalon lampien lukumäärästä on esitetty hyvin vaihtelevia käsityksiä. Vanhan paikallistarun mukaan Manamansalossa olisi ollut ”seihtemän seitentä” eli 67 lampea.

Toisen sanonnan mukaan lampia olisi ollut ”seittemän seittemättäkymmentä lampie, kaksi nimetöntä ja kaksi kalatonta” eli 71. Paltamon rovasti Antti Andelin laski 1860- ja 1870-luvuilla lampien määräksi 77.

 

47. A. F. Mustonen mainitsee vuonna 1885, että lampia olisi kaikkiaan 47. Noista vuosista muutamat pienimmistä lammista ovat tainneet kuivua ojituksen vuoksi. Nykyisin mainitsemisen arvoisia lampia ovat

 

1. Erälampi
2. Haatajan- eli Tervonlampi
3. Hamppulampi
4. Harjunlampi
5. Harjunpitkäjärvi
6. Haukilampi
7. Heikanlampi
8. Heinätienpitkäjärvi eli Kankaanpitkäjärvi
9. Kaareslampi
10. Kaleton
11. Pieni Kaleton
12. Kokkolampi
13. Kolmisoppinen
14. Lintulampi
15. Mätäsjärvi
16. Pantiolampi
17. Peuralammet eli Soikko-Peura, Kota-Peura ja Hieta-Peura eli Iso-Peura
18. Poukelampi
19. Purolanlampi
20. neljä Repolanlampea eli Reposet
21. Ruutilampi
22. Soiluanlampi
23. Sutukkalampi
24. Syväjärvi
25. Särkilampi eli Särkinen
26. Säyneinen
27. Teerilampi
28. Törmilänlampi
29. Valkeislampi eli Valkeinen.

Laskutavasta riippuen lampia on noin 33–35. Manamansalon suppulammet ovat olleet kautta vuosien kuuluisia kirkkaudestaan, syvyydestään ja puhtaudestaan. Entisaikaan niiden vesi oli yleisesti juomakelpoista, mutta nyt monen lammen vesi on lannoitusten ja kalaistutusten vuoksi hieman huonontunut.

 

Heikanlampi on noin 30 hehtaarin suuruinen, kirkasvetinen ja niukkaravinteinen pohjavesilampi. Harrastajasukeltajat kokoontuvat usein kesäisin Heikanlammelle leireilemään, koska vedessä näkyvyys on erinomainen.

 

 

 

Manamansalon rantamat

Eräiden laskelmien mukaan Manamansalossa on rantaviivaa kaikkiaan noin 80 kilometriä. Saaren rantamilla on laajoja, matalarantaisia lahtia, joista voidaan mainita Martinlahti saaren koilliskulmassa. Se on ollut vanhastaan saaren parhaita apajapaikkoja. Soiluanniemen länsipuolella on ruovikkorantainen Soiluanlahti. Saaren pohjoispuolella sijaitsee puolestaan suojainen Rusilanlahti.

Manamansalon luoteiskulmassa on lisäksi matalarantainen ja hiekkapohjainen Kaaresjärvi, jota voidaan pitää Oulujärven lahtena, vaikka matalan veden aikaan maakannas erottaakin sen erilliseksi järveksi. Kaaresjärvi on runsasravinteinen.

 

Rytölahti on pitkä, hiekkapohjainen Ärjänselkään rajoittuva vesialue saaren itäpuolella. Saaren länsipuolella on puolestaan Hiisiniemeen ja Puronrantaan rajoittuva Laajanlahti.

Saaren itä- ja länsirannoilla on upeita hiekkakaartoja, varsinkin Soiluanniemessä, Rytölahdessa, Pantioniemessä ja Teeriniemessä. Koillis-, kaakkois- ja luoteisrannat ovat jyrkkätörmäisiä. Törmistä näyttävin on ollut Ärjänselkään antava Paljakka, joka kohoaa noin 30 metrin korkeuteen.

 

Jäkäläkankaiden eloa 

Manamansalon metsät ovat tyypillisesti kuivia jäkäläkankaita, sillä moreenipitoisessa maaperässä eivät juuri muut havupuut menesty kuin mänty. Männikkökankaiden humuskerros on tavallisesti hyvin ohut, ja niiden aluskasvillisuutena on useimmiten vain jäkälää. Rapsunkankaan aarniometsässä kasvaa myös mustikkaa ja kangasmaitikkaa.

Laajojen jäkäläkankaiden peittämä Manamansalo on vanhastaan tunnettu metsäpeurojen asuinsijana. Muinaisista saaren valtaeläimistä kertovat myös monet seudun paikannimet ja peurankuopat.

Metsäpeuran lisäksi Manamansalon eläimistöön on kuulunut myös hirvi, joka onneksi ei ole hävinnyt. Saari on tarjonnut hirvelle hyvät elämisen edellytykset.

Metson ohella teeri on kuulunut perinteisesti Manamansalon linnustoon. Saaren laakeat rantamat, mm. Teeriniemessä ja lukuisat lammet ovat keväisin olleet sinimustien, lyyrapyrstöisten teerikukkojen soidinpaikkoja. Unohtaa ei sovi myöskään moninaista vesilinnustoa. Sorsat ja hanhet ovat pesineet hyvin runsaslukuisasti Martinlahden, Soiluanlahden, Ryötölahden ja Kaaresjärven ruovikoissa.

Manamansalon laakeat rantamat ovat olleet myös kuuluja kalavesiä. Tärkein saaliskala on ollut muikku. Sen ohella hauki on keskiajalta lähtien ollut tärkeä saaliskala. Aikoinaan kapahauet olivat saaliskaloina jopa tärkeämpiä kuin muikut, sillä ulkona kuivattu kapahauki säilyi hyvin ja kelpasi myös verottajalle.

 

Saaren asutuksen vaiheita

Manamansalosta tunnetaan kaikkiaan neljä esihistoriallista asuinpaikkaa:

1. a) Hovilan pellolta on löydetty esihistorialliseen aikaan viittaavia kiviesineitä.
2. b) Kaareksen pellolta on löydetty kiviesineitä.
3. c) Lisäksi Martinlahden länsirannalta Kaivosojansuun pohjoispuolelta on törmän päältä löydetty kvartsi-iskoksia.
4. d) Saaren huomattavin esihistoriallinen löytöpaikka on Muinaiskirkon seutu Rusilassa, josta on löydetty mm. nuorempaa kampakeramiikkaa ja ns. Pöljän asbestikeramiikkaa sekä piinuoli. Löydöt kertovat siitä, että alueella on asuttu pitkiäkin aikoja.

Lisäksi Manamansalosta on löydetty kivikautinen uurrenuija, jota on käytetty vasarana. Rautakautisista löydöistä voidaan mainita Hiisiniemestä saadut tuluskivet. Esihistoriallisten löytöjen joukkoon voitaneen laskea kuuluvan myös Manamansalon Haukilammesta 1930-luvulla löydetty kuperapohjainen ruuhi, joka oli kolmisen metriä pitkä ja puolisen metriä leveä. Ruuhen pohjassa oli polttojälkiä. Sitä on kutsuttu myös lapinveneeksi eli keuruksi.

Muinaiset ihmiset elivät Manamansalon rantamilla kalastuksella ja metsästyksellä. Ns. Litorina-kauden jälkeen ilmasto kuitenkin muuttui kylmemmäksi, minkä vuoksi Oulujärven seudun asutus hiipui. Ihmiset siirtyivät etelämmäksi tai menehtyivät talven kylmään ja pakkasiin. Sen jälkeen seudulla liikkui vain satunnaisia metsästäjiä, mutta kiinteää asutusta ei kehittynyt.

 

 

Kotakansa Salolla

Esihistoriallisen kauden lopulla seudun asukkaina oli lappalaisia, jotka joutuivat kuitenkin vähitellen siirtymään kohti pohjoista. Termi lappi lienee alun perin tarkoittanut sivussa olevaa tai syrjässä asuvaa.

Lappalaiset oleilivat mm. saaren pohjoisosissa Puotikankaalla, Pirttikankaalla ja Alassalmen Saunasaaressa. Heistä on säilynyt muutamia sitkeähenkisiä paikallistarinoita. Lappalaiset asustelivat joko maakuopissa tai kodissa ja lämmittivät alkeellisia asumuksiaan avotulessa kuumennetuilla kiuaskivillä. Heidän peuranpyynnistään kertovat myös kolme Salon Peura-loppuista kirkasvetistä lampea, nimittäin Kota-Peura, Soikko-Peura ja Iso-Peura. Peurojen saalistamiseen on helppo uskoa, sillä seudulla on kuten koko Manamansalossa runsaasti laajoja jäkäläkankaita, peurojen laidunmaita.

Viimeiset lappalaiset lienevät lähteneet Manamansalosta 1600-luvulla. Salonsaaren alkuperäisistä asukkaista, jotka ainakin tuhat vuotta asuivat jäkäläkankailla ja hiekkarannoilla, ei jäänyt muuta muistoa kuin muutamia lapinhautoja ja utuisia tarinoita kansanperinteeseen.

 

Rappasotien jaloissa

Lappalaisten asema heikkeni oleellisesti sen jälkeen, kun savolaiset uudisasukkaat rynnistivät Oulujärvelle 1500-luvun puolivälissä. Vuodelta 1555 säilyneen veroluettelon mukaan Oulujärven erämaahan asettui kymmenen nimeltä tunnettua uudisasukasta, joista Olli Sopanen asettui Manamansalon Mannilaan. Häntä voidaan pitää Manamansalon ensimmäisenä nimeltä tunnettuna uudisasukkaana.

Vuoden 1553 veroluettelossa mainitaan myös Paavo Karppisen (Pauell karppein) asettuneen Manamansalon Heikkaan. Vuonna 1560 Matti Tikkanen ja Antti Koponen muuttivat myös saarelle uudisraivaajiksi. Saarella oli vuonna 1563 jo kuusi verotaloa, edellisten lisäksi vielä Olli Partasen, Manne Kuroisen ja Heikki Karppisen verotalot.

Manamansalo tarjosi uudisasukkaille monia etuja: suotuisat kala-apajat, hyvät peurasaaliit ja

manteretta leppeämmän ilmanalan. Se oli saari, joten se suojasi asukkaitaan veneettömiltä satunnaisilta kulkijoilta ja asemiehiltä, ainakin kesäisin.

Novgorodin venäläiset eivät tietenkään pitäneet siitä, että suomalaiset muuttivat Pähkinäsaaren rauhan rajan yli heidän mailleen. Seurauksena oli vuosikymmeniä kestäneitä rajasotia, joissa tuhansia Oulujärven erämaan uudisasukkaita menetti henkensä. Manamansaloon rakennettiin vuonna 1559 Oulujärven erämaan ensimmäinen kirkko Rusilanlahden länsirannalle. Saarelaisten omat rahkeet eivät olisi rakentamiseen riittäneet, joten kirkon pystytykseen osallistui myös Oulujärven rantakylien ja itäistenkin kylien talonpoikia. Seudun ensimmäisen kirkon sijoittaminen saareen johtui ennen muuta turvallisuussyistä mutta myös siitä, että Manamansaloon oli tasapuolisesti venematkaa Oulujärven itä-, pohjois- ja länsirannan kylistä.

Vienalaiset tapparamiehet ilmestyivät mieslukuisesti Oulujärven rantamille kesällä 1578 ja tuhosivat säälimättömästi kolme taloa ja Rusilanlahden rannalla sijainneen pappilan. Seurakunnan ensimmäinen pappi Olavi Rahikainen jäi kodittomaksi, ja hänen oli etsittävä tilapäistä majapaikkaa pitkin pitäjiä.

Vihollinen hyökkäsi uudestaan vuonna 1581 Manamansaloon ja poltti seudun kirkon ja ajoivat seurakunnan pappia Olavi Rahikaista takaa Muhokselle asti, jossa hänet viimein saatiin kiinni ja surmattiin. Tuolloin myös kirkon kello ryöstettiin ja vietiin Solovetskin luostarisaarelle. Vihollinen piti Manamansaloa Oulujärven erämaan keskuksena ja kohdisti sen vuoksi tuhoiskunsa sinne.

 

Asutus vuosisatojen saatossa

Vaikka Manamansalo olikin menettänyt vuoden 1581 iskussa kirkkonsa, se oli vielä Oulujärven seudun keskuksia. Uudeksi kirkolliseksi keskukseksi nousi Paltaniemi, jonne ryhdyttiin rakentamaan uutta kirkkoa vuonna 1599.

 

Manamansalossa pidettiin mm. Täyssinän rauhan solmimisen jälkeen Oulujärven rantakylien talokkaiden kokous, jossa valittiin silloinen talonpoikaispäällikkö Klemetti Eerikinpoika lähtemään Tukholmaan. Siellä hänen piti esittää Kaarle IX:lle linnan perustamista Vuohenkikoskelle. Näin tapahtuikin, ja Kajaanin linnaa ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1604. Manamansalolla oli linnan rakentamisessa tärkeä asema, sillä saarelta saatiin runsaasti puutavaraa, jota kuljetettiin suurilla proomuilla Ärjänselän ylitse.

Jonkinlainen takaisku saaren asutushistoriassa koettiin 1640-luvulla, jolloin asuttujen talojen määrä pieneni kuuteen. Kesti aina 1670-luvulle ennen kuin autioiksi jääneet talot asutettiin uudestaan. Saarella asui tuossa vaiheessa vain muutama harva suku. Haatajia asui neljässä talossa, Karppisia kolmessa, Rahikaisia kahdessa ja Mannisia yhdessä talossa.

Isovihan aikana Oulujärven rantakylät joutuivat venäläisten hyökkäyksen kohteeksi, koska seudulla oli Kajaanin linna. Melskeet ulottuivat vuoden 1715 lopulla myös Manamansaloon.

Venäläisten sotilasosastot matkasivat tuolloin piirittämään Kajaanin linnaa ja ryöstelivät ohi kulkiessaan seudun taloja ja surmasivat vastarintaa tehneitä asukkaita. Vuonna 1723 laaditun selvityksen mukaan vihollinen poltti isovihan aikana Manamansalon kymmenestä talosta neljä, nimittäin Haatajan, Tervon, Harjun ja Kankaan. Tuhoilta säästyivät Heikka, Haatajala 2 (=Suotalo), Kivari, Hovila, Kaares ja Rusila. Hovilan talo oli tosin autioitunut jo vuonna 1709, jolloin talon isäntä ja hänen väkensä olivat kuolleet nälkään.

Manamansalolaiset lymyilivät vainovuosina piilopirteissään kuka missäkin. Noista armottomista vuosista kertovat vielä useat Manamansalon nimistöön kuuluvat, tosin osin jo unohtuneet, paikannimet, kuten Karkuranta, Venäläiskari ja Raatosaari, jonne on haudattu kuulemma isovihanaikaisia venäläisiä. Salolaisten pakopaikkoja kuuluu olleen myös Pihlajapurolla ja Antinrannalla. Hovilan pellolta löydettiin 1800-luvulla myös isovihanaikainen venäläinen miekka. O. A. F. Mustonen mainitsee vuonna 1892, että Heikanlammen rannalla sijaitsee ns. Venäläistörmä, jonne on haudattu useita venäläisiä.

 

Isovihan jälkeen saarelle jäi elämään monia vainolaistarinoita, joissa kerrotaan usein seudun asukkaiden neuvokkuudesta vainovenäläisten mielivallan alla. Vähitellen olot rauhoittuivat, ja vuonna 1730 Manamansalosta mainitaan seuraavat talot:

1. a) Karppila eli Heikka,
2. b) Haataja eli Suotalo,
3. c) Karppila eli Kivari,
4. d) Haataja eli Tervo,
5. e) Haataja eli Harju,
6. f) Karppila eli Kangas,
7. g) Mannila eli Pehkola,
8. h) Niilekselä eli Hovila ja
9. i) Rahikkala eli Kaares.

 

Suuret nälkävuodet 1866–1868 koettiin myös Manamansalossa, jossa kalastus kuitenkin auttoi pahimman ylitse. Saarelaiset muistelivat myöhemmin, että nälkävuonna tauti vei ihmisiltä hiukset. Nälkiintyneitä potilaita hoidettiin Manamansalossa varta vasten perustetussa hoitohuoneessa, jota saarelaiset kutsuivat Hoijakaksi.

 

Saaren väestön- ja elinkeinojen kehitys

Manamansalon väestökehitys oli suotuisa aina Kaivannon lossin tuloon eli 1950-luvun puoliväliin. Sen jälkeen väkimäärä on koko ajan pienentynyt muuttoliikkeen, elinkeinorakenteen muutoksen ja väestön ikääntymisen vuoksi. Saarella asui vuonna 1916 yhteensä 344 asukasta, joista miehiä oli 106 ja naisia 81. Alle 15-vuotiaita lapsia oli 157. Hevosia oli tuolloin yhteensä 29 ja lehmiä 155. Pääosa Manamansalon vanhimmista taloista sijaitsi saaren pohjoisosassa. Sen sijaan saaren etelä- ja länsiosa olivat tuolloin vielä melko harvaan asuttuja.

Manamansalon vaurastumisen ja kukoistuksen aikaa oli 1930-luku, jolloin maatalous ja kalastus olivat voimissaan ja väestön kasvu oli suotuisaa. Vuonna 1938 saarella asui vielä lähes 500 ihmistä. Tuohon aikaan saarella elettiin yhä jokseenkin perinteisesti ja arkaaisesti. Siitä huolimatta väki oli varsin vaurasta. Suurimmissa maakirjataloissa saattoi olla maata jopa 800–1 000 hehtaaria.

Mahtitalojen ympärillä lainehtivat kesäisin viljavat pellot ja runsaslukuinen karja käyskenteli laitumilla. Yleistä vaurauden vaikutelmaa vahvisti myös se, että monessa talossa oli oma tuulimylly, jossa voitiin jauhaa vilja. Myöhemmin myllyt rapistuivat, ja lopulta niitä oli jäljellä vain kaksi, nimittäin Heikan ja Yrjölän talojen myllyt.

Vuosien saatossa Manamansalon saarelle on kehittynyt omaleimainen saaristoyhdyskun­ta, jossa kalastuksella on ollut keskeinen merkitys. Salossa olikin ennen sotia enemmän kalastajia kuin muualla Oulujärvellä. Sodan jälkeen kalastus myös kannatti, sillä sotavuosina kalakannat olivat vahvistuneet vähäisen pyynnin ansiosta. Jylhämän voimalaitoksen valmistuttua vuosina 1951–1952 säännöstely heikensi nopeasti kalakantoja. Kalastajien ammattikunta supistui rajusti muikkusaaliiden romahdettua. Niinpä maatalouden asema saarelaisten toimeentulon lähteenä vahvistui.

Manamansalon väestömäärä väheni 1960- ja 1970-luvuilla kuten muillakin syrjäseuduilla Kainuussa. Syynä oli ennen muuta muuttoliike Ruotsin liukuhihnojen ääreen ja 1970-luvulla Suomen kasvukeskuksiin.

Saaren nuoret hakeutuivat kansakoulun jälkeen keskikouluun joko Paltamoon tai Vaalaan ja sen jälkeen jatko-opintoihin joko Ouluun tai Kajaaniin. Lähteneet eivät enää palanneet kotikonnuilleen. Vuonna 1970 Manamansalossa asui vielä 315 asukasta, mutta viisi vuotta myöhemmin enää 285.

Laki maamme saaristoalueiden kehityksen edistämisestä annettiin 1981. Manamansalo kuului ennen Kaivannon sillan rakentamista mainitun lain piiriin, mutta kulkuväylän valmistuttua vuonna 1984 Manamansalo menetti entisen asemansa. Saaristoasiainneuvottelukunta esitti helmikuussa 1989 sisäasiainministeriölle Manamansalon nimeämistä kunnan saaristo-osaksi. Saarella oli tuolloin asukkaita enää noin 200. Päätoimisia kalastajia oli vain 5, ja 10–15 ruokakuntaa sai sivutuloja kalastuksesta. Vuonna 2004 Manamansalossa oli ympärivuotisesti asuvia asukkaita 119, toimivia maatiloja parikymmentä ja asuttuja taloja ja kiinteistöjä 51. Kesäloma-asuntoja oli noin 350.

 

Manamansalon kylään kuuluvat nykyisin hallinnollisesti myös Kuostonsaari, Kaivannonsalmen alue ja muutama talo Kuuskanlahdelta. Salolaisilla on kautta aikain ollut selkeä kainuulainen identiteetti ja he ovat suuntautuneet Kainuuseen, koska asiointimatkat Kajaaniin ovat lyhyemmät kuin Ouluun.

 

Manamansalon luonto- ja maisemakohteita